Näin pitemmittä selostuksitta ja selittelyjä, musta tuntuu et mun on aika kertoo jotain, sanoo jotain, selittää jotain mitä oon pyöritelly päässäni jo pitkään.
Kun porukka sanoo et lukion 2. vuos on vaikein/rankin niin voin sanoo et joo kyllä on. Mut ainakaan mulle ei pelkästään koulun takii. Siihen vaikuttaa kaikki muukin ku vaan se koulu. Kai se on tää ikäkin, joka vaikuttaa. Sitä vaan alkaa kasvaa ihmisenä. Ymmärtää jotain ja ettii iteensä.
Rehellisesti tänä syksynä on tapahtunu niin paljon. Ja tiedän ettei vaan mulle vaan tosi monelle mun tutullekin/läheiselle tää on ollu tosi rankka syksy.
Ite oon joutunu jättämään hyvästit muutamalle ihmiselle, joka on tosi väärin. Oon kuluttanu iteeni loppuun, koska en tienny mitä muutakaan tehdä. Kadotin iteni ja syyn miks kaikki tää on mitenkään merkittävää. Oon halunnu luovuttaa, mut sit en kumminkaa suostu hyväksymään sitä.
Todellisuudessa en oo suostunu luovuttamaan niiden muutamien ihmisten takia joiden tiedän välittävän.
Oon viettäny tosi paljon aikaa miettien mikä oikeesti mun elämässä on merkityksetöntä ja mikä ei. Oon miettiny mitä oikeesti haluun tehä ja saavuttaa. Ja oon saanu niin tarpeeks kaikesta sosiaalisesta mediasta. Ihan vaan sen takia et se on täynnä kaikkee paskaa millä ei oo mitään todellista arvoo. Ja viime aikoina oon vaan tullu sellaseen tulokseen et haluun pois kaikesta siitä. Joten viime viikolla poistin instan puhelimesta, mutten viittiny poistaa mun tiliä sen takia, että siellä on niin paljon muistoja joita en haluais kadottaa. Ja samaa kohtaloa mietin tälle blogillekkin. En vaan haluu enää määrittää itteeni somen avulla. En haluu nähdä enää kenenkään some-minää. Haluun elää oikeesti tätä elämää somen ulkopuolella, koska se on se mikä on todellista ja merkityksellistä. Mä en vaan jaksa kaikkee sitä somen paskaa enää.
Tossa joulujuhlassa mikä oli tällä viikolla juteltiin yhen mun kaverin kanssa ja kävin samalla läpi niitä ehkä synkimpiä asioita mitä mun päässä liikkuu. Ja ainut niistä keskustelun aikana käydyistä asioista joitsa haluun nyt sanoo jotain on, että muutama viikko takaperin kun olin ulkona porukalla muutaman kaverin kaa (jos nyt voin heitä kavereiksi sanoa) ja oltiin kaikki lähössä omille teillemme ja multa kysyttiin useeseen otteeseen, että pääsenkö mä varmasti himaan, jos vaan tietäisitte että kuinka tärkee juttu se oli mulle. Haluun vaan kiittää niitä ihmisiä siitä huolenpidosta. Vaikkei kukaan heistä tuskin lue tätä mutta silti kiitos. Itkin vaan koko matkan ku kävelin kotiin. Onnesta, ilosta, kiitollisuudesta.
Mutta joo, taidan jättää tän nyt tähän ja sanoa kiitos kaikille ihmiselle jotka ootte aidosti mukana mun elämässä ja teette siitä merkityksellistä.
Ja tosiaan jos joku päivä tuutte tänne kattomaan onko tullu postausta, joita olen tosi huono tekemään, ja ette löydä enää blogia niin tiedättepähän sitten, että olen todennäköisemmin poistanu blogin muun sosiaalisen median mukana, kosksa mä vaan henkilökohtasesti en jaksa sitä enään. Tarviin omaa aikaa pois somesta.
Osuvasti lainataan pari riviä robinin Jotain Aitoo biisistä:
Sillä mä tarviin jotain aitoo,
en haluu elää mun elämää
kun se pyöris vaa screenillä.
(Nää kaikki Harry Potter quotes, koska pidin Potter maratonin ja tajusin kuinka paljon hyvä viisauksia sieltä löytyy)
♥Pihla
